Sieltä me lähdimme, Huutoniemen koulun hiekkakentältä Henrin kanssa. Molemmilla oli salaa unelmana tarunhohtoiset kirjaimet NFL eli National Football League.
Uskaltaisin väittää, että vaikka pelasimme jenkkifutiksessa täysin eri pelipaikkaa, erotuimme nopeasti joukosta. Molemmilla oli täysivaltainen palo lajiin, luonnollista lahjakkuutta ja korkea kilpailuvietti.
Siinä missä minun urani lähti vauhdilla lentoon, katkesi Henrin aivan ennen aikojaan loukkaantumisiin ja lopulta vakavaan keskusteluun lääkärin kanssa.
Onneksi Henrillä eivät olleet kaikki elämän kortit urheilu-uran varassa.
Jokaisessa urheilevassa sukupolvessa on lahjakkuuksia.
Varmasti kaikki, jotka ovat olleet nuorina kilpaurheilussa mukana, muistavat sen jonkun, joka oli ilmiömäinen ja muita parempi. Pelaaja tai urheilija, joka oli aina vuotta nuorempana piirijoukkueissa, Pohjala-leireillä tai juniorimaajoukkueissa. Sitten syystä tai toisesta tie nousee täysin pystyyn ja urheileminen jää lähes kokonaan.
Itse olen saanut todistaa vierestä valitettavan monta kertaa, kuinka loukkaantumiset ryöstävät nuorilta urheilijoilta etuoikeuden – ei pelkästään urheilla lajissaan, vaan myös mielekkyyden liikuntaan.
Jatkuva loukkaantumis- ja kuntouttamiskierre on kuluttavaa niin kropalle kuin mielelle. Vaikka paluu kentälle tapahtuukin jokaisen vamman välissä, ei voi kuin miettiä, onko sitä enää yhtä hyvä, tai voiko enää koskaan olla? Vai onko jokaisen kerran ja kierroksen jälkeen hieman huonompi?
Vaikka urheilu-ura ei suorastaan päättyisikään siihen, että lääkäriltä tulee kielto tehdä sitä, mitä hengittää ja rakastaa, useat loukkaantumiset ovat voineet ryöstää potentiaalin, jolla olisi voinut nousta huipulle.
Uskon, että tämän asian kanssa monella on hyvin vaikea olla.
Mitä jos näin ei olisi koskaan käynyt? Jokainen kokee tilanteessa vääjäämättä tietynlaista katkeruutta nimenomaan siitä, ettei saanut edes mahdollisuutta nähdä, kuinka pitkälle oikeasti olisi ollut mahdollista päästä.
On varmasti helpompi elää sen tiedon kanssa, että paukut eivät ihan riittäneet, kuin sen, ettei paukkuja päässyt ikinä näyttämäänkään.
Ihminen valitettavasti oppii kunnolla arvostamaan tekemisen vapautta vasta, kun se viedään pois.
Nautin, kun näen, kuinka huolettomia nuoret lapset ja urheilijat ovat harrastuksissaan. Niin pitääkin olla.
Surullistahan se olisi, jos oman rajallisuutensa ja aikaikkunansa tiedostaisi jo silloin.
Kirjoittaja on Vaasan yliopiston hyvinvointi- ja liikuntakoordinaattori.