Kun aloittaa jotain kivaa, sitä ei ikinä osaa kuvitella, että se joskus loppuisi.
Näin on vielä vähemmän, jos se kiva on aloitettu nuorella iällä ja oikeastaan leikin kautta.
Oman peliurani kirjankannet on suljettu muutamaan kertaan. Voinkin sanoa, että olen lopettamista harjoitellut nyt virallisesti ainakin kolme kertaa.
Vaasan urheilupiireistä on hiljan poistunut monta konkaripelaajaa, joilla on takana pitkä ja ansiokas peliura. Erik ja Flilip Riska sekä Sebastian Strandvall edustivat pitkään vaasalaisia pääsarjajoukkueita.
Minun mieleeni on painunut kolme kansainvälistä tähteä, Tom Brady, Michael Jordan ja Jaromir Jagr, jotka pelasivat omissa lajeissaan yli 40-vuotiaiksi. Kaikki oikeastaan pelasivatkin lajeissaan kaksi tai kolme ”uraa”.
Peli noilla kilometreillä on varmasti ajoittain kuin hidastettu filmi. Enää ei pelaa nuoruuden innolla, vaan kokemuksen tuomalla taidolla. Silloin osaa ennakoida ja asettua pelissä oikeisiin paikkoihin.
Pitkä urheilu-ura ei ole itsestäänselvyys, vaan siunaus ja pitkäjänteisen työn tulos.
Se kertookin urheilijasta paljon, että hän jaksaa ja haluaa vuosi toisensa jälkeen kuntouttaa vammojaan, ladata henkisiä akkuja ja edelleen päättää, että vielä mennään. Niiden pienten asioiden oikein tekeminen, vaikka kuinka monotonisia ja arkisia ne ovatkaan, ja ripaus hyvää onnea mahdollistavat pitkän uran.
Joku voi ehkä kysyä: Miksi enää urheilla, kun mitään uutta voitettavaa ei välttämättä enää ole? Päinvastoin, joutuu tekemään koko ajan enemmän, ja menetettävääkin on enemmän.
Kysymyksen voi kuitenkin kääntää päinvastoin: Miksi ei, jos vielä voi ja pystyy?
Oma pitkä polkuni pelaajasta valmentajaksi, toimihenkilöksi ja vahingossa takaisin pelaajaksi on monessa mielessä todella absurdi.
On ollut todella mielenkiintoista kokea vanhemmalla iällä se niin sanottu vähenevän tuoton laki. Koneeseen heitetään enemmän ja enemmän, jotta pystyisi samaan kuin ennen, mutta se ei vaan enää riitä.
Henkilö peilissä ei enää ole intoa täynnä oleva teini, vaan takaisin tuijottaa kalju, hitusen harmaahapsinen aikuinen, joka voisi olla joidenkin joukkuekavereiden isä. Tietyssä mielessä tätä joillekin pelaajille varmaan olen ollutkin, varsinkin, kun omia lapsia minulla ei ole.
Milloin sitä oikein sitten pitää lopettaa?
Itsekin olen joskus kritisoinut ”liian pitkään” pelanneita. Silloin koin, että he toimivat jarruina ja estivät nuorten esiintulon. Joissakin tapauksissa ehkä näin, mutta monesti he olivatkin niitä tosi tärkeitä roolihahmoja, jotka instrumentaalisesti auttoivat joko koko joukkuetta tai jotain yksilöä.
Pitää tehdä asioita, jotka kokee tärkeiksi ja joista saa iloa vielä kun voi. Lopeta vasta, kun olet valmis.
Kirjoittaja on Vaasan yliopiston hyvinvointi- ja liikuntakoordinaattori.