Palosaaren kirjasto päätettiin taas lakkauttaa. Ja taas päätös peruttiin, ainakin väliaikaisesti.
Lähestyvillä kuntavaaleilla voi olla osuutta asiaan, mutta hyvä uutinen yhtä kaikki. Katsotaan, kuinka tarina jatkuu.
Kirjastoista ja sitä myöden kirjallisuudesta puhuttaessa on jo pitkään esitetty, että ne edustavat katoavaa maailmaa.
Teknologiaoptimistien mukaan kirja on aikansa elänyt formaatti. Jokaisella on taskussaan laite, jossa on kaikki maailman viihde ja sivistys.
Aika harva viitsi vielä kymmenen vuotta sitten väittää vastaan. Nokia-huuman jälkihöyryissä kaikki teknologiapuhe oli automaattisesti hyvää ja kaunista.
Viime aikoina äänenpainot ovat muuttuneet.
Aika harva kehtaa väittää, ettei uuslukutaidottomuudella, mielenterveysongelmien kasvulla ja keskittymiskyvyn rapautumisella ole mitään tekemistä teknologian kanssa.
Lienee selvää, että jossakin kohtaa harhailimme puhelin kourassa metsään. Teinitkin vaistoavat tämän.
Olen toisten ikäisteni kanssa ihmetellyt kummallista nostalgiailmiötä.
Monet nuoret kulkevat samoissa bändipaidoissa kuin me 1990-luvun vaihteessa.
Omassa teini-iässäni Elvis-paidassa kävelevä ikätoveri olisi ollut kummajainen. Kuka nyt varta vasten olisi halunnut julistaa kuuntelevansa vanhojen pierujen musiikkia?
Menneen romantisointi näkyy myös nuorille suunnatuissa tv-sarjoissa. Niiden soundtrack on usein niin retroa, että vanhempi katsoja vedetään väkisin muistojen bulevardille.
Erikoinen on myös yhdysvaltalaisteinien uusioharrastus. He katselevat verkosta vanhoilla videokameroilla kuvattuja pätkiä college-elämästä vuosikymmeniä sitten.
Siis huonolaatuista kuvamateriaalia ajalta, jolloin kukaan ei tuijottanut puhelinta.
Normaaliin maailmanjärjestykseen kai kuuluu, että vanhat haikailevat menneitä ja nuoret elävät tässä päivässä.
Nyt vaikuttaa siltä, että nykyaikaa ei jaksa oikein kukaan.
Joidenkin mielestä syy on ahdistavassa maailmantilanteessa. Osansa silläkin, mutta eivät kylmä sota ja 1990-luvun lamakaan mitään rakkauden kesiä olleet.
En tiedä, kykeneekö ihminen ottamaan teknologian suhteen taka-askelia, mutta nyt kannattaisi yrittää. Aloittaa voi läheltä.
Aikuinenkin voi kokeilla, pystyykö istumaan tunnin nojatuolissa lukien kirjaa tai kuunnellen musiikkia ilman, että pitää tarkistaa puhelinta.
Samalla kannattaa miettiä, pitäisikö meidän ihan vain varmuuden vuoksi suojella kirjastojen kaltaisia perinteisiä instituutioita, niitä jotka vielä melko hiljattain pitivät ihmiset kutakuinkin järjissään, pätkittäin jopa onnellisina.
Vaikuttaa siltä, että nykyaikaa ei jaksa oikein kukaan.
Kirjoittaja on vaasalainen kirjailija.